Nii, eihän ne niinkää joulusta välitä, mutta lahjat kyllä kelepaa. Poijan pitäs kuulema saaha mopo. Semmonen maastomallinen pistä olla, eli rossipyörä. Eikä maksa ku pikkasta vaille kolmekymmentä tuhatta. Pääsis ajaan rossia ja näkis kuulema luontoakin. Muute ei kyllä lähetä ulos millään - ei kalalle, ei metälle, marjastamisesta nyt puhumattakaan. En tiijä, pitäs kai se sitten ostaa - tiijä vaikka millanen luonnonsuojelija pojasta vielä kehittyy.

Vaan ei oo pienet vaatimukset tyttärelläkään. Hevosta on vailla. Semmosta se toivo. En ollu ensi uskoa korviani minäkään. Hintaa en hirvinny ees kysyä. Mahtaa olla tyttärellä pikkasen väärä kuva vanhempiensa yhteiskunnallisesta asemasta - niin ku ne hienosti sannoo. Meinaan ku eihä sitä oo ku miljonääreillä varraa ostella hevosia tyttärilleen.

No tyttären kanssa pärjää vielä neuvottelemalla. Toista on vaimon kanssa. Vaikka niinhän tuo joka vuosi sannoo ettei hänelle tarvihe ostaa mittään, mutta auta armias jos meet ostaan sellasta mikä ei passaa rouvan makkuun niin jo katotaan ku halapaa makkaraa ja heti tapanin jälkeen ollaan kiikuttamassa kauppaan takasi.

Nii että ei se meikäläinen tiijä oikein miten tähä jouluun pitäsi suhtautua. Oon minä yrittäny silleen rennosti sen ottaa, mutta eihän se taho onnistua. Tämä antamisen ilo ku meinaa pukata hien pintaan.

Sitä minä olen aatellu, se tämä joulun tekkee vaikeeksi, kun se on meikäläisille semmonen vieras asia. Nii - emminä tarkota joulun viettoa, sitä kait on täällä pohjosessa vietetty iät ja ajat, mutta ku siihen juntattiin lahjojen antamiset ja Jeesuksen syntymät ja rauhan ajatukset, niin ne teki siitä monimutkasen. Etten sanos ressaavan.

Vaimohan se on kovasti näitten perinteitten perään. Ei sekkää mikkää uskovainen oo ei sillä, mutta kaiken maailman joululeivonnaista, laatikkoa ja sörsseliä pittää olla. Ja eihän siinä mittää olihan sitä ruokaa meikäläisenkin jouluissa, muutenhan se tahto ollakin niin ja näin sen ruokapuolen kanssa.

Minä pyörin siinä mukana vaikka äittee meinasi jotta olen turhan pieni sellasiin askareihin. Eipä se tainnu äitimuori muutenkaan tykätä koko perinteestä. Ja meinashan se isäukkokin ja eno, että ei se oikein polovenkorkusen hommaa ollu. Mutta setä puolusti meikäläistä ja sano että viinankeitto on sen verran jalo taito, että nuorena on vitsa siinäkin hommassa väännettävä. Mulla se vannotti olemaan puhumatta kellekään keittohommista, sano että se oli aa ja oo viinanteossa.

Mitä se vitsavääntö on en tiijä vieläkään, mutta viinankeitto taijon opin ja säilytin. Sitä en kerro vieläkö perinteitä jatketaan - niistä ei puhuta.

Mukavaa oli navetan nurkassa hääriä isoisten jaloissa ja katella ja kuunnella ku aikuset miehet posket punasina ja silimät innosta hehkue piene tuijun valossa pontikkapannun ympärillä hääräsivät. Sitä tunsi ittensä melekee aikuiseksi. Ulukona paukku pakkaset ja lehmät ammu pilttuissaan ja lampaat määki. Pannu pihisi ja pöhisi ja setä hörähteli nauruja ja vihelteli Emmaa nuotin vieresta, tökki toisia kylkeen ja pöllyytti multa myssyä päästä. Ja eno hoki, että hyvä tästä tullee, hyvä tästä tullee - pitäjän parasta pontikkaa. Ja millonkaan muullo en nähny isäukkoa niin innossaan ja touhuissaan ja mukavalla päällä.

Oiskohan se sitten siitä johtuvaa ku meikäläinen kaikesta huolimatta tästä joulusta jollaki tappaa kummiskin tykkää.